KELLO (ie. helistin)

KELLO (ie helistin)

Motellin aulassa soi vastaanottotiskillä oleva kello. Mies ärsyyntyy, vanhassa telkkarissa on menossa John Waynen elokuva. Hitaasti hän nousee ylös vanhasta laiskanlinnastaan ähkäisten, nostaa housujaan ja raahautuu ovelle. Hän avaa oven, jossa lukee Taukotila, ja huokaisten katsoo kohti kellon soittajia.

Soittajia on kaksi. Mies ja nainen, nuorempaa sukupolvea. Mahtaisiko olla vastanaineet, miettii edelleen ärtynyt mies, paikan johtaja. Hän on perinyt motellin vanhemmiltaan ja päättänyt jäädä siihen aloilleen, paremman tekemisen puutteessa. 

Asiakkaat ovat huomattavasti hyvällä tuulella, mies mulkoilee heitä samalla kun ottaa varauskirjan esille tiskin alta. Varauskirja on yhtä vanha kuin itse motellikin, ei ole ollut syytä vaihtaa. Melkein voisi kuvitella että sen päältä voisi puhaltaa pölyt pois, asiakkaita ei juurikaan ole näkynyt viime aikoina.

Asiakkaat haluavat huoneen. Ihan sama mikä huone, kunhan siellä on sänky. Nainen hihittää miehen vitsille. Motellin johtaja mulkaisee taas pariskuntaa, ja mitään sanomatta kääntyy ottamaan avaimen huoneeseen 10.

“Parisänky huoneessa”. “Vieraat kielletty, tupakointi kielletty ja lemmikit kielletty” hän sanoo tuijottaen miestä tiukasti silmiin. “Maksu etukäteen, jos hajotatte jotain, korvaatte sen”. Edelleen tiukka tuijotus jatkuu. Mies alkaa kaivamaan lompakkoa povitaskustaan. “Käykö käteinen?” Hän kaivaa lompakosta seteleitä. Johtaja ottaa ne tiskiltä sen kummemmin ihmettelemättä asiaa.

Asiakkaat poistuvat, miehen käsi on naisen olkapäillä. Johtaja tuijottaa heidän peräänsä, ja miettii että heissä on jotain merkillistä. Samassa hän muistaa kesken jääneen elokuvan ja lähtee nopeasti takaisin toimistoonsa.

Mies ei kuitenkaan ehdi kauaa nauttia elokuvastaan, kun helistin taas jo soi. Mies vilkaisee epäuskoisena lasiovea kohti nähdäkseen tiskille. Onko totta helistimen ääni, taasko asiakkaita, hän miettii. Onpas täällä nyt ruuhkaa… hän mutisee itsekseen samalla kun nousee hitaasti ylös tuolistaan. Hän ei ole kuullut toimiston ulko-oven käyvän, mutta kuulisiko hän sitä muutenkaan keskittyessään elokuvaan.

Päästyään tiskille hän ei näe ketään. Ei yhtään ketään. Helistinkello on paikallaan hiljaa. Hän kurkkaa vielä tiskin yli lattialle mutta ketään, tai mitään, ei näy.

Hän kohauttaa olkapäitään ja on astumassa ovesta takaisin taukotilaan, kun kuulee kellon taas soivan. Hän pysähtyy ja katsoo kelloa epäuskoisena. Ei mitään. Alkaako päässä iso pyörä jo heittämään? Tekeekö liian pitkä yksinolo tätä? Hän miettii, mutta rojahtaa kuitenkin nojatuoliinsa, takaisin John Waynen pariin jättäen ajatukset taakseen.

Pitkänmallisessa motellissa huoneen 10 ovi aukeaa, ja pariskunta astuu nauraen sisälle. Heillä on ollut pitkä matka, mutta onneksi he matkustavat kevyesti ja kaksi matkalaukkua on helppo kantaa mukana ja nostaa sängylle. 

Nainen vilkaisee miestä, ja menee suoraan pesuhuoneeseen. Mies istuutuu sängylle ja aukaisee tummansinisen matkalaukkunsa. Hän ottaa sieltä helistimen, joka on ihan samannäköinen kuin motellin vastaanottotiskillä. Hän katsoo sitä vähän aikaa ja asettaa sen hiljaa yöpöydälle sängyn viereen. 

Nainen tulee istumaan miehen viereen, ja katsoo hänkin helistintä kohti. He katsovat toisiaan silmiin, tiukan intensiivisesti ja katseessa näkyy syvä rakkaus toista kohtaan. 

“Ollaanko me, Kulta, nyt kotona?”

“Kyllä ollaan Rakas” vastaa mies.

He käyvät sängylle vierekkäin nukkumaan, käsi kädessä. Kerran vuosisadassa.